Päivittelystä rakentaviin tekoihin

Julkisuudessa moititaan kilvan vanhusten hoidon heikkoa tasoa.  Loputonta keskustelua käydään myös omaishoidon ja lasten päivähoidon problematiikasta.  Eduskuntakin on kantanut kortensa kekoon käymällä kiivasta keskustelua lähimmäisenrakkaudesta jopa niin, että puolueet ovat päätyneet lyömään toisiaan raamatulla päähän.

Tosiasiat siis tunnustetaan: vanhusten hoidon taso on heikko,  omaishoitajat uupuvat taakkansa alla ja lasten päivähoito on kaukana laadukkaasta varhaiskasvatuksesta.   Riittääkö se meille, että tiedetään asioiden heikko tila.  Riittääkö se, että tehdään tutkimus tai, että työryhmä istuu ja komitea miettii.  Iltapäivälehti saa lööpin aiheen ja huomennahan sitten onkin jo toiset mielenkiinnon kohteet.   Miten päivittelytasosta päästään oikeasti muuttamaan kehityksen suuntaa niin, että käytännössä voidaan nähdä vanhukset hyvin hoidettuina ja tyytyväisinä, omaishoitajat virkistyneinä ja lasten päivähoito laadukkaana?  Lisää resursseja - on tuttu lääke tähän ongelmaan ja totta maar, kyllä lisää rahaa tarvitaankin nykyisen kaltaisen hoitorakenteen ylläpitämiseen.  Mutta entäs, jos kyseenalaistaisikin näitä hoitorakenteita.

Tällä tiellä on Claes Andersson kirjoittaessaan hesarissa subjektiivisesta oikeudesta oman omaisen hoitoon.  Nykyistä omaishoitojärjestelmää olisikin kehitettävä siihen suuntaan, että tulevaisuudessa jokaisella, joka haluaa hoitaa omaistaan kotona, olisi siihen mahdollisuus. Omaishoitajuus tulisi nostaa sille kuuluvaan arvoonsa tasavertaisena vaihtoehtona laitoshoidolle, jolloin voitaisiin todella vertailla niin potilastyytyväisyyttä kuin kustannusrakenteitakin.  Jo nyt tiedetään, että omaishoitaja kustantaa kunnalle vain murto-osan laitospaikan hinnasta. Oma koti on hoitoympäristönä juuri sitä, mitä vanhus odottaa: tuttu ja turvallinen.
Lasten hoitaminen on subjektiivisen päivähoito-oikeuden myötä siirtynyt kunnan tehtäväksi.  Uusia, kalliita päiväkoteja rakennetaan ja silti päivähoitolaitos pullistelee lasten määrästä.  Yksikköhinnaltaan kunnallinen päivähoito on kalleinta, mitä kunta asukkailleen tuottaa.  Tässäkin olisi rakennemuutoksen paikka.  Kotihoidon tukeminen on taloudellisesti huomattavasti  kevyempää kuin päiväkotihoidon kustantaminen.  Monet viisaat ovat puhuneet lasten kotihoidon puolesta, ja kuinka hyvä pienen lapsen on saada olla kotimiljöössä mahdollisimman pitkään.  Mistä johtuu, että tämä viisaus ei päättäjiä tavoitta?  Mistä johtuu, että kotiäitien työpanosta omien lasten parissa ei arvosteta?  Etenkin lapset, nuo tulevaisuuden päättäjät, tarvitsevat hoidon lisäksi myös tunnesiteen hoitajaansa.  Mistä he muuten oppivat, että elämässä on muutakin kuin tuottavuus ja tehokkuus.

Jotain yhteiskunnan henkisestä ilmastosta kertoo se, että hoivaa tarvitsevat jäävät liian vähälle hoidolle.  Ovatko perusarvot kärsineet inflaation vai ovatko ne kokonaan unohtuneet?   Joskus vaikuttaa siltä, että omasta itsestä huolehtimisesta on tullut niin suuri hyve, että lähimmäisenrakkaus jää kokonaan sen varjoon.   On toki vielä vapaaehtoisia, jotka antavat aikaansa muiden hyväksi vieläpä täysin korvauksetta.  Kuitenkin monet yhdistykset, joiden toiminta on vähäväkisten auttamista, ovat pulassa rahahanojen ehtyessä.  Tässäkin olisi yhteiskunnan päättäjien mahdollisuus muuttaa vanhaa käytäntöä:  verovapaus niille lahjoituksille, joilla tuetaan yleishyödyllisiä ja voittoa tuottamattomia yhdistyksiä.  Muutama veroeuro siinä menetettäisiin, mutta paljon käyttövaroja vapautuisi hyväntekoon.