Anoppia kyydissä

Olin juuri tekemässä lähtöä harrastuksiin tyttäreni kanssa,  hän oli menossa kuvataidekouluun ja minä venäjää lukemaan, kun kännykkä pirisi.  Kyse oli anopista, jonka vointi oli yllättäin huonontunut.

Anoppini asuu yksin ja on ollut aivan viime aikoihin varsin hyvinvoiva ikäisekseen.  Hänen ulkonäöstään ei ikää todellakaan ole voinut päätellä, niin hyvältä hän on näyttänyt.  Kunnes viime keväänä kivut alkoivat vaivata, ja niiden taltuttamiseen tarvittiin lääkärilläkäyntiä.

Eihän se yhteen käyntiin jäänyt, vaan siitä alkoi aikamoinen tutkimusten sarja.  Parhaina viikoina kävimme kaksikin kertaa Jorvissa milloin missäkin kokeessa.

Suhteemme anopin kanssa on aina ollut hyvä, tosin etäinen.  Mutta kun olen ollut hänen tukenaan näillä monilla sairaalareissuilla, olen saanut tutustua häneen paremmin.  Välillemme on kehittynyt ystävyys ja keskinäinen luottamus, jonka koen arvokkaana lahjana elämältä.

Nyt ymmärrän, miksi hän ei suostunut lähtemään palvelutaloon, kun me innoissamme esittelimme asiaa hänen jäätyään leskeksi.  Karjalasta lähtemään joutunut, kotinsa kahdesti jättänyt kokee kotinsa niin rakkaaksi, ettei siitä hevin luovu.

Monet muutkin asiat ovat saaneet selityksensä, kun olen saanut tutustua tähän älykkääseen ja kypsään naiseen.  Aivan kuin olisin löytänyt hiotun timantin nyt jo ryppyisten kasvojen takaa.  Ja lämpimän sydämen, joka sykkii minullekin - miniälle.