Perheen rooli yhteiskunnassa

Blogini aihe: Onko ketään kotona? on lapsen lausahdus hänen tullessaan kotiin.  Ja voi se olla myös nuoren tai aikuisen.  Kotona tulisi olla joku, joka ottaa vastaan.  Joku, jonka kanssa voisi purkaa sen tunnelatauksen, joka on päivän aikana syntynyt, minkä jälkeen voisi rauhoittua keräämään voimia uusiin haasteisiin.  Vaan kuinka monella tällainen onni on, että on joku vastaanottamassa?  Haluaisin muuttaa nykyistä yhteiskuntaa siihen suuntaan, että kodin ja perheen merkitystä alettaisiin uudelleen arvostaa.  Jotenkin se jossain vaiheessa hukkui työelämän kiihkeään rytmiin ja oman ajan tarpeeseen.  Haluaisin herättää yhteisen ajan tarpeen.  Eihän keskustelua ja jakamista voi syntyä, jos ei sille anneta aikaa.  Tässäpä haastetta riittääkin.  Kuulen jo korvissani seuraavaa: Rankan työpäivän jälkeen on pakko saada hetki itselle, ja sitten on pakko pitää kunnosta huolta. ja sitten on työpaikan iltariento/liiketuttavan kestitys/once-in-a-lifetime-experience.  Ei ehdi millään!   Totuus on, ettei ehdikään.  Ellei huomaa näkemään, mitä menettää, kun ei ole aikaa tutustua omiin lapsiinsa, ja sitä, mitä lapset menettävät, kun eivät opi tuntemaan vanhempiaan.

Lapset ovat lapsia vain vähän aikaa.  He elävät elämänsä herkkyyskautta, jolloin keräävät kokemuksia ja elämyksiä reppuunsa, jota kantavat koko elämän.  Ei ole aivan sama, kuka vaihtaa vaipat, kuka ottaa syliin vai ottaako kukaan.   Pienen lapsen omanarvon tunteen eheys on pääomaa, jota kannattaa vaalia.  Vaan kuka kannustaa äitejä hoitamaan lastaan ja arvostamaan omaa äitiyttään.  Päinvastaisia heittoja kyllä esitetään.  Olen monesti ihmetellyt väitettä, kuinka koulutettu nainen tipahtaa työelämästä, jos on muutaman vuoden kotona.  Tämä väite ei voi pitää paikkaansa.  Järki ei katoa omaa lasta hoitaessa eikä kattiloita kolistellessa.  Kotiäitiyttä voi täydellä syyllä pitää neuvottelutaidon, tilanteiden hallinnan ja järjestelykyvyn mestarikurssina.  On todella väärin, ettei yhteiskunta tue tasapuolisesti lasten kotihoitoa.  Työelämässä tarvittaisiin kotiäitiyskauden koulimia naisia, jotka osaisivat johtaa järjellä ja sydämellä.

Vaan yhteiskuntamme on myös muututtava.  Subjektiivinen päivähoito-oikeus ei ole tuottanut sitä hyvinvointia, mitä luultiin.  Perheiden hyvinvointi ei ole kasvanut samassa tahdissa rahapussiin kilahtavien eurojen kanssa.  Lasten ahdistuneisuus, psyykkiset ongelmat ja koulukiusaaminen  ovat lisääntyneet.  Samoin nuorten naisten stressaantuminen ja masentuneisuus.  Onhan selvää, että masentaa, kun on ensin odottanut yhdeksän kuukautta, saanut vauvan, muttei saa sitä hoitaa, ei nähdä sen ensimmäistä askelta, ei olla läsnä ja tärkeä oman lapsen arjessa.  Pienten lasten kuljettaminen edestakaisin kauppareissuineen on myös melkoinen arjen haaste.  Subjektiivisen päivähoito-oikeuden uudelleenarvioiminen todella on tullut ajankohtaiseksi.  Kalleudellaan se saattaa kunnat mahdottomaan tilanteeseen: muita lapsiperheiden tukimuotoja on mahdoton edes harkita, kun lakisääteinen päivähoito vie varat.

Lama on tuonut kunnat tilanteeseen, jossa varat eivät riitä nykyisen hoitotason ylläpitämiseen.  Ensisijaisesti kunta huolehtii niistä velvoitteista, joista laki säätää.  Päivähoito on tiukasti lailla säädettyä, joten siihen on varat löydyttävä.  Vaan miten käy omaishoidon ja vanhustenhuollon.  Niistäpä ei olekaan yhtä tiukkaa säännöstöä, joten sieltä sitten leikataan.  Omaishoitajat tuntevat hyvin tilanteen ja pelkäävät toimeentulonsa puolesta.  Onhan selvää, ettei kukaan pysty hankkimaan työtuloa, jos hoitaa samanaikaisesti täysin hoidettavaa omaistaan.  Vanhushuollosta puuttuvat vielä hyvän hoitotason määritykset, mikä aiheuttaa sen, että kaikesta mahdollisesta tingitään.  Niin hullulta kuin se kuulostaakin, on totta, ettei mikään laki suo laitoksessa olevalle vanhukselle oikeutta ulkoiluun.   Normaali järki kyllä sanoisi, että säännöllinen ulkoilu tekisi eetvarttia, mutta harvasta ikääntyneestä on puoliaan pitämään.   Onnellinen se vanhus, jolla on sellaiset suhteet aikuistuneisiin lapsiinsa, että tapaamisesta iloitaan puolin jos toisinkin ja vanhuksen tarpeiden täyttämisestä välitetään.

Laman aikaansaannoksia ei vielä täysin pystytä arvioimaan.  Toivon, että se johtaa subjektiivisen päivähoidon alasajoon, lasten kotihoidon ja omaishoidon suurempaan arvostukseen.  Ennen kaikkea toivon, että perheen mahdollisuudet ja arvo tunnustettaisin ja otettaisiin yhä laajemmin huomioon yhteiskunnassa.